Luopumisen tuskaa

Olen muuttamassa. Vanha kotini on pakattu vihreisiin muuttolaatikoihin, tavaraa on siellä täällä. Lattia ja seinät kumisevat tyhjyyttä: lattialle putoava tavara kolahtaa kohtuuttoman lujaa mattojen puuttuessa ja saa mieleeni hetkellisen ärtymyksen sävähdyksen. Väsymys saa minut tuntemaan myös voimattomuutta ja tuskastumista. Muuttofirma on tulossa ja useaan kertaan muuttaneena tiedän, että tämäkin muutto menee aivan varmasti maaliin. Silti olen ärtynyt ja surullinen. Mikä minua vaivaa?

Huomaan, että vaikka minua odottaa uusi ihana koti, juuri sellainen, mistä olen haaveillut, vanhan taakse jättäminen synnyttää haikeutta ja surua. Järjen tasolla en jää vanhaa kotiani ja asuinympäristöäni kaipaamaan, mutta tunteissani huomaan työstäväni muutosta ja luopumista aivan eri tasolla. Muutos synnyttää surua jostain selittämättömästä syystä. Miksi tunnen rauhaa vain pysyvyyden ja turvallisen ennakoitavuuden äärellä? Enkö kestäkään muutosta ja epävarmuutta niin hyvin, kuin olen luullut?

Muutos on aina stressitekijä. Epävarmuuden sietäminen on taitolaji ja siihen voi itseään kasvattaa. Järjen tasolla on helppo skannata menneitä epävarmuuden tiloja ja todeta, että niistäkin selvisin ihan hyvin. Tämä lisää resilienssiäni eli joustavuuttani uusissa tilanteissa. Mutta tunteet, ah ne ihanat ja raivostuttavat tunteet, ne pyrkivät pintaan kertomaan minulle jotain tärkeää. Tajuan, että aiempi epävarmuuden sietokykyni nojasi siihen, että ratkoin tilanteita puhtaasti järjellä. Työnsin tunteet syrjään ja puskin eteenpäin kuin veturi. Nyt, kun vihdoin ja onneksi olen ymmärtänyt olevani myös tunteva olento ja päästänyt tunteita tietoisuuteen, elämä ei olekaan enää niin yksiselitteistä vaan ihanan kirjavaa.

Hankalat tunteet kuuluvat elämään. Ei ole "hyviä tunteita" tai "huonoja tunteita", on vain erilaisia tunteita. Etenkin hankalien tunteiden äärellä on lohdullista muistaa, että tunteet tulevat ja menevät. Tunteeni en ole minä eivätkä tunteeni määrittele minua ihmisenä. Ne ovat ikään kuin asusteita, joita mieleni pukee päälleni eri tilanteissa. En kuitenkaan voi vaihtaa asusteita, ennen kuin olen pitänyt niitä riittävän kauan. Hankala tunne ei mene ohi tai tulee aina uudelleen, ennen kuin annan sen tulla, hyväksyn sen ja tunnen sen.

Yhtäkkiä huomaan, että alan viihtyä nostalgisessa surussani. On ihan ok olla surullinen ja haikea. On ok tuntea itsensä kaikessa voimantunnossaan kuitenkin yksinäiseksi ja tarvitsevaksi. On oikeastaan aika armollista tuntea päälle vyöryävää itsesääliä, lohduttaa itseään hyväksymällä kaikki tunteet ja huomata, miten ne lopulta hiljalleen lipuvat pois.

Hengittelen. Selviän tästäkin ja tajuan, että minua vaivaa "vain" ihmisyys.