Surua suonissa

Naiset osaavat puhua tunteistaan, eikö niin? Osaamme sanoittaa hienosti kaikki ne tunteiden pienetkin nyanssit ja maalata värikylläisen maiseman tunteiden viidakosta. Mutta kuinka aidosti koemme sanoittamamme tunteet?

Kosketus omiin tunteisiini on ollut minulle täysin tuntematon maailma. Tunteiden yrittäessä tulla pintaan, olen siirtänyt ne toimintaan. Kerta toisensa jälkeen olen laiminlyönyt itseäni sulkemalla tunteet jonnekin, mistä ne epätoivoisesti yrittävät ulos, antamatta periksi, yhä uudelleen ja uudelleen. Käsittelemättömät tunteet kun eivät jätä meitä rauhaan. Ne ovat kuin vuorovesi; ne toistavat itseään niin kauan, kunnes annat aaltojen lyödä rantaan.

Aloittaessani mindfulness-opinnot tuskastuin läsnäoloharjoitteisiin. Nopea temponi teki meditoinnin, sisäänpäin kääntymisen ja omien ajatusten huomioimisen vielä monin verroin haastavammaksi. Kun lopulta, raastavien harjoitusten ja lukuisien tuntien jälkeen aloin oivaltaa pysähtymisen voiman, myös tunteet alkoivat avautua minulle. Ei rytinällä, ei helposti. Aluksi sain kiinni vain tunteen reunasta, ennen kuin se katosi minulta. Prosessissa auttoi tunteiden tunnistaminen kehossa. Kehotuntemukset tuntuivat aluksi lapsellisilta; "puristava tunne rinnassa" tai "kireys hartioissa". Ne tuntuivat niin vähäpätöisiltä, että aluksi sivuutin ne tykkänään. Pikku hiljaa aloin kuitenkin tunnistaa, että tietyt tunteet tuntuivat tietyssä kohtaa kehoani. Patoutunut suru alkoi purkautua kehostani ulos. Avattuani tunteiden hanan, en pystynyt enää sitä sulkemaan. En myöskään halunnut. Tunteet alkoivat tihkua kehooni ja tajuntaani ensin tiputtelevana norona ja pian jo voimakkaampana virtana.

Suru oli tunteistani ehkä suurin käsittelemätön. Sen sijaan, että olisin siirtänyt ikävän tunteen syrjään, annoinkin sen vyöryä ylitseni, otin sen vastaan avoimin sylin. Rintaa puristi ja itketti, mutta päätin, että nyt hengitän tunteeseen, annan sen tulla, olla ja lopulta mennä. Helpotti! Olin jopa ylpeä itsestäni ollessani niin rohkea, että uskalsin kohdata tämän vaikean tunteen.
Mutta ei, tämä ei riittänyt. Suonissani virtasi surua määrättömästi, ajattelin. Niin kuin vuoroveden aallot, suru palasi aina vain takaisin. Mutta annoin sen tulla ja annan yhä. Ja arvaatko mitä? Kerta kerralta suru on helpompi kohdata. Surun tunteesta on tullut osa minua, koska surukin kuuluu elämään. Ehkä jonain päivänä voin katsoa kokemaani surua niin etäältä, että se vaan hipaisee minua. Ehkäpä sinäkin?