Kiitollisuus on tapa ajatella

Elämässä tapahtuu jatkuvasti asioita. Kiidämme eteenpäin päivästä toiseen. Usein meidät pysäyttää vain jokin selkeästi rutiineista ja normaalista poikkeava tapahtuma, kohtaaminen tai tunne. Sitten jatkamme taas kiitämistä.

Jos ajattelet rannan hiekkaa, se koostuu pienistä hiekanmuruista luoden jopa valtavia hiekkadyynejä. Ilman yksittäistä hiekanmurua se ei olisi kuitenkaan mitään, dyyniä ei olisi. Hiekanmuruja ei huomaa, ellei niiden ääreen pysähdy. Jos otat kasan hiekkaa kädellesi, voit erottaa siitä hiekan värin ja murujen muodon, voit antaa hiekan soljua sormiesi välistä ja tuntea sen hennon karheuden ihoasi vasten.
Elämän pieniä kiitollisuuden aiheita huomaa samalla logiikalla. Niiden ääreen ei tarvitse pysähtyä pitkäksi aikaa, ne voi tuntea ohi kiitävän hetken, mutta niiden tiedostaminen kasvattaa sisällämme rakennusainetta hyvään elämään. Se on kuin hiekkalinnan rakentamista omaan sisimpään.

Kiitollisuuden eetos kannattelee vaikeina hetkinä. Se rakentaa kivijalkaa, omaa resilienssiäsi kohdata haasteita, joita valitettavasti tai onneksi elämä tuo eteemme, välillä enemmän, välillä vähemmän. Minua vahvistavat kiitollisuus kodista, puhtaista lakanoista, auringon paisteesta (edes hetken tällaisena pimeänä vuodenaikana), läheisistä, tuoreesta leivästä aamiaispöydässä tai viherkasvin uudesta lehdestä.

Kiitollisuus on tapa ajatella, tapa suhtautua elämään. Sitä voi harjoitella vaikka kiitollisuuspäiväkirjan avulla, päättämällä huomata joka päivä yhden asian, mistä on kiitollinen. Eräs ystäväni surkutteli syntymäpäivänään, kun pyöreitä vuosia alkoi lähestyä, ettei tunnu hyvältä vanheta. Kysyin, voisiko hän ajatella asiaa niin, että olisikin kiitollinen siitä, että saa elää "pyöreitä vuosia"? Kaikki eivät ole saaneet.

Mistä sinun elämäsi pienet hiekanmuruset koostuvat?