Pääsiäinen on hiljentymisen aikaa. Ihmiset vetäytyvät koteihinsa ja pysähtyvät ehkä tietoisesti olemaan itsekseen omien ajatustensa kanssa kiireisen arjen vastapainoksi. Mutta entä, jos yksin oleminen on jokapäiväistä?

Mikä ihana valon määrä! Miniältä saatu paikallisen kahvipaahtimon suklainen kahvin tuoksu leviää keittiöön. Villatakin suloinen lämpö keholla. Nämä ovat glimmereitä.

Naiset osaavat puhua tunteistaan, eikö niin? Osaamme sanoittaa hienosti kaikki ne tunteiden pienetkin nyanssit ja maalata värikylläisen maiseman tunteiden viidakosta. Mutta kuinka aidosti koemme sanoittamamme tunteet?

Wordin introssa opastetaan, että yksi sana johtaa toiseen. Niinpä! Mindfulnessin meditaatioiden myötä olen kadottanut puhekykyni. Ehkä se on annettu tapahtuvaksi, jotta opin kuuntelemaan toisia ihmisiä. Pysähtymään heidän äärelleen, laittamaan itseni hetkeksi sivuun.
Mutta se on välillä ahdistavaa ja syö itsetuntoani. Mietin, enkö koskaan enää ole...

Minut pysäytti Efter Nio-ohjelmassa vierailleen Emma Klingenbergin tulkinta Tove Janssonin tekstistä. Pysähtymiseeni ei liittynyt pelkästään se ymmärrys siitä, että Tove on elämänsä ehkä yhden herkimmistä osa-alueista, seksuaalisen suuntautumisensa, joutunut piilottamaan verhottuihin symboleihin. Pysähdyttävä hetki ei myöskään liittynyt pelkästään...